”Mutta sä näytät ihan heterolta” – Heteronormatiivisuus yhteiskunnassa

Grafiikka: Taika Tontti

Uskallan väittää, että lähes jokainen on joskus kuullut uteluita tyttö- tai poikaystävästä. Useimmiten kysymys koskee vastakkaista sukupuolta. Heteroseksuaali ei välttämättä näe tällaisessa vilpittömässä kysymyksessä mitään ongelmaa, mutta seksuaalivähemmistöjen näkökulmasta siihen sisältyy paradoksi. Vastakkaista sukupuolta koskevissa kysymyksissä vastausvaihtoehtoja on nimittäin kahdenlaisia: joko oikaista kysyjää paljastamalla seksuaali-identiteettinsä kaikille läsnäoleville tai jättää oikaisematta ja vahvistaa läsnäolijoiden virheellistä oletusta. Ensimmäinen vaihtoehto voi aiheuttaa kiusallisia tilanteita, jos yhteisö on konservatiivinen tai tilanne huono. Toinen vaihtoehto on henkistä piinaa seksuaalivähemmistöön kuuluvalle – kaikki meistä haluaisivat olla rehellisiä ja aitoja, ja itsensä kieltäminen ja vääränlaisen kuvan antaminen kaivaa mieltä. Kahdesta huonosta vaihtoehdosta on valittava toinen. 

Miljoonat ihmiset kohtaavat päivittäin saman ongelman: jatkaako elämistä valheessa vai kertoako julkisesti omasta identiteetistään. Ongelma johtuu suurelta osin yhteiskuntamme heteronormatiivisuudesta eli siitä, että ihmisten oletetaan automaattisesti olevan heteroseksuaaleja. Siispä esimerkiksi naisella oletetaan olevan miesystävä ja toisinpäin. Käsitettä käytetään usein myös oletukseen, jonka mukaan ihmiset ovat biologiseen sukupuoleensa identifioituvia cis-sukupuolisia, kunnes toisin todistetaan. Heteronormatiivisuus pakottaa muiden seksuaalisten suuntautumisten ja sukupuoli-identiteettien edustajat niin sanotusti “tulemaan kaapista” eli kertomaan identiteetistään rikkoakseen itseään koskevat väärät oletukset. Jatkuva kaapista tuleminen on henkisesti uuvuttavaa ja aiheuttaa kiusallisia tilanteita, kun muita ihmisiä on jatkuvasti korjattava.

Heteronormatiivisuus näkyy kaikkialla yhteiskunnassa. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvilta saatetaan kysyä: “Milloin huomasit olevasi homo?” Kukaan ei kysy heterolta: “Milloin huomasit olevasi hetero?” Pojat kasvatetaan jo pienestä pitäen “naistenmiehiksi” ja tytöiltä kysellään komeista pojista. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvista ihmisistä ja heidän preferensseistään tehdään helposti olettamuksia, joita heteroseksuaaleista ei tehtäisi. Mediassa heterosuhteet ja cis-sukupuolisuus ovat edelleen normi, ja kirkot vihkivät virallisesti vain vastakkaista sukupuolta olevia pareja. Ulkonäön perusteella saatetaan olettaa jonkun olevan hetero tai homo, vaikka todellisuudessa seksuaalinen suuntautuminen ei näy ulospäin; itsekin olen kuullut epäuskoisen lauseen: ”Mutta sähän näytät heterolta” – voitte kuvitella, kuinka kovasti mieleni teki pyöräyttää silmiäni, vaikka kyseisessä tilanteessa tyydyinkin vain nauramaan.

Kouluissa opetus on perinteisesti perustunut heteronormatiiviselle käsitykselle sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Muistan koulun seksuaalikasvatuksen keskittyneen yhdyntään ja ehkäisyyn. Seksuaalivähemmistöt olivat pieni infolaatikko koulukirjan sivun nurkassa, ja tämän pienen laatikon näin ensimmäistä kertaa vasta kahdeksannella luokalla. Mistä seksuaalivähemmistöihin kuuluvat oppilaat saavat turvallisesti tietoa seksuaalisuudesta, kun koululaitos ei vaivaudu ottamaan heitä muutamaa lausetta enemmän huomioon? Nykyisin tilanne taitaa olla hieman kehittynyt, ja seksuaalisuuden moninaisuus otetaan huomioon opetuksessa paremmin. Paljon on kuitenkin vielä kuljettava, että tämä toteutuisi jokaisessa koulussa.

Jos seksuaalivähemmistöön kuuluvana kohtaa turhauttavia olettamuksia, voi vain kuvitella millaisia haasteita sukupuolivähemmistöön kuuluvat ihmiset kohtaavat. Jo väärästä sukupuolimerkinnästä syntyy jokapäiväisessä elämässä paljon päänvaivaa: sukupuoli-identiteettiä on selitettävä aina henkilöpapereita näytettäessä. Hämmennystä voi aiheuttaa myös oletus, että ihmisen tapa esittää sukupuolensa – kuten tapa pukeutua ja elehtiä – vastaa esimerkiksi etunimen oletettua sukupuolta. Joku transsukupuolinen nytkin saattaa istua hammaslääkärin odotushuoneessa ja katsoa hoitajan vilkuilevan hämmentyneenä ympärilleen etsiessään toista sukupuolta edustavaa henkilöä. Oman sukupuolen jatkuva selittäminen on väsyttävää ja joskus jopa nöyryyttävää. Mahdollisuus saada identiteettiä vastaava keho on monille vaikea ja pitkä prosessi, eikä Suomen laki ole transihmisten puolella: sukupuolimerkinnän muuttamiseen vaaditaan lääketieteellinen selvitys vastakkaiseen sukupuoleen kuulumisesta, täysikäisyys ja lisääntymiskyvyttömyys, siis sterilisaatio.

Väittelimme kerran ystäväni kanssa siitä, mikä määrittelee sukupuolen. Olimme samaa mieltä siitä, että sen perustana on henkilön oma kokemus: jokaisella on oikeus määritellä itse oma identiteettinsä. Minä olin lisäksi sitä mieltä, että pukeutumisella ja muulla sukupuoleen mukautumisella voi osoittaa sukupuoli-identiteettiän, mutta ystäväni ei yhtynyt tähän ajatukseen vaan totesi, ettei ulkonäön tulisi määritellä sukupuolta. Minusta molemmissa argumenteissa on perää. Heteronormatiivisuus, oletus kahdesta ”luonnollisesta” sukupuolesta, perustuu dikotomiaan naisellisesta ja miehekkäästä. Pukeutuminen on tapa identifioitua näiden välillä, tapa ilmaista omaa identiteettiään. Sukupuoli-identiteetti on kuitenkin monimutkaisempi asia kuin pelkkä pukeutuminen, ja ihmisillä voi olla useampia tapoja määritellä se. Kaikki eivät identifioidu jompaankumpaan sukupuoleen, vaan johonkin niiden välille. Oleellista on kunnioitus toisen identiteettiä kohtaan sekä moninaisuuden huomioon ottaminen. Kadotkoon lauseet ”Miks sä näytät ihan pojalta?” No ehkä siksi että haluan näyttää “pojalta”, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Kuinka siis vähentää yhteiskunnan heteronormatiivisuutta? Avainsana tässä lienee kunnioitus, sensitiivisyys ja turhien olettamusten välttäminen. Esimerkiksi tuntemattomien ihmisten kanssa maininnat seurustelusuhteen laadusta tai puolison sukupuolesta voi korvata käyttämällä sanaa “puoliso” sukupuolittuneiden “vaimo” ja “mies” -sanojen sijaan. Tällöin seksuaalivähemmistöön kuuluva ihminen ei joudu pohtimaan, tullako “kaapista” vai ei. Papereihin, joihin on ilmaistava sukupuoli, olisi hyvä sisällyttää kolmas vaihtoehto naisen ja miehen ohelle. Ja jos tuntemattoman ihmisen sukupuolesta ei ole varmuutta, on parempi käyttää sukupuolineutraaleja sanoja turhan olettamisen sijaan. Jos ei ole varma, kuinka tulisi jossakin tilanteessa toimia, voi kohteliaasti kysyä neuvoa. Tällaiset teot ovat helppoja eivätkä vaikeuta kenenkään elämää, vaan sen sijaan tekevät sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten arjesta huomattavasti helpompaa. Kysehän on loppujen lopuksi normaalista huomaavaisuudesta.

Monet seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat voinevat samaistua siihen ihanaan tunteeseen, kun joku huomioi seksuaalisen suuntautumisen moninaisuuden! Musiikkia seksuaalivähemmistöön kuuluvan lapsen korville on pieni huomio, jonka äiti tekee sanoessaan: ”Sitten kun sinulla on mies tai vaimo…” Sen musiikin kauneus puristaa rintaa ja saa onnen kyyneleen kohoamaan silmään. 

Ihan totta. Joskus sen enempää ei vaadita.

Tämän blogitekstin on kirjoittanut Helsingin YK-nuorten kotimaan projektivastaava Anna Koskela.

%d bloggaajaa tykkää tästä: