Poliittista naistenpäivää!

Teksti: Saara Pylkkänen

Tänään 8.3. vietetään kansainvälistä naistenpäivää. Päivää on juhlittu YK:n tunnustamana vuodesta 1975, mutta sen historia kantaa kuitenkin vielä paljon tätä kauemmas: ensimmäinen päätös kansainvälisestä naistenpäivästä tehtiin kansainvälisessä sosialistinaisten konferenssissa Kööpenhaminassa elokuussa 1910.

Naistenpäivän historiaan syventyminen on mielestäni tarpeellista, koska tapamme viettää sitä ovat osin vieraantuneita sen juurista. Kukkien, suklaan ja onnentoivotusten jakamisen ohella juhlimme naistenpäivänä usein meille tasa-arvoa symboloivia naisia. Suomen kontekstissa tyypillinen juhlinnan kohde on Miina Sillanpää, yksi Suomen ensimmäisistä naispuolisista kansanedustajista sekä ensimmäinen naispuolinen ministeri, joka pääsi eduskuntaan vuoden 1907 eduskuntavaaleissa.

Juhlistuksen yhteydessä muistetaan usein kertoa, että naiset saivat paitsi oikeuden äänestää, myös oikeuden asettua ehdolle Suomessa jo vuonna 1906, kolmantena koko maailmassa. Tästä johdetaan edelleen väittämä Suomesta tasa-arvon mallimaana. Sillanpään tai muiden tasa-arvon esikuvien juhlimisessa ei ole mitään väärää, mutta ongelmallista on se, jos kerronta epäpolitisoi paitsi sen keskiöön nostetun henkilön oman toimijuuden, myös laajemman poliittisen kontekstin, jonka sisällä tämä toimi yhdessä muiden kanssa. Poliittiset oikeudet eivät nimittäin Suomessakaan toteutuneet mitenkään automaattisesti tai yksimielisen tahtotilan seurauksena.

Vuonna 1910 Kööpenhaminassa järjestetyssä kansainvälisessä sosialistinaisten
konferenssissa, jossa kansainvälisen naistenpäivän tarpeellisuudesta linjattiin, oli mukana viisi suomalaista sosiaalidemokraattien kansanedustajaa: Miina Sillanpää, Iida Aalle, Hilda Herrala, Aura Kiiskinen sekä Hilja Pärssinen. Naistenpäivän julistaminen liittyi juuri heikosti edistyneisiin naistenoikeus- ja äänioikeuskamppailuihin, joita käytiin samaan aikaan useissa eri maissa vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä vastaan. Vaikka suomalaiset naiset olivat saaneet äänioikeuden vuonna 1906 laajojen lakkojen ja mielenosoitusten myötä, pelättiin oikeuden menettämistä yhä.


Konferenssissa korostettiin naistenpäivän kansainvälisen luonneteen tärkeyttä.
Kansainvälisyys takasi liikkeelle enemmän huomiota ja tunnustusta, minkä myötä paikallisilla tavoitteilla oli suurempi mahdollisuus mennä läpi ikään kuin osana laajempaa muutosta. Äänioikeuden vaatiminen oli myös keskeinen väline poliittisen toiminnan kentän avaamiseksi naisille. Juuri naistenpäivän julistaminen oli itsessäänkin keino mahdollistaa poliittinen toimijuus, sillä päivän viettoon liittyi näkyvää poliittista toimintaa sekä julkisia esiintymisiä.


Tässä valossa Miina Sillanpää on esikuva ehkä eniten juuri aikansa kansainvälisen naisliikkeen edustajana, sillä liikkeen organisoiminen mahdollisti poliittisten tavoitteiden etenemisen. Syntyhistoriansa kautta tarkasteltuna naistenpäivän viettäminen tarjoaa mielestäni hyvän muistutuksen ennen kaikkea siitä, ettei tasa-arvo ole edistynyt itsestään: se on poliittista, ja tulee olemaan sitä jatkossakin. Päivän merkitys ja ajankohta ovat eläneet ajan saatossa, mutta tarve poliittiselle kamppailulle tasa-arvoisen maailman puolesta ei ole hälvennyt.

Näin naistenpäivänä haluaisinkin siis nostaa juuri poliittisen liikkeen juhlinnan keskiöön, enkä suinkaan vain menneessä muodossa. Feministiset liikkeet ovat yhä keskeisiä toimijoitaesimerkiksi rasististen, ableististen, transfobisten ja muiden eriarvoistavien rakenteiden purkamisessa, sillä liikkeet tuovat rakenteita päivänvaloon. Monisyisen syrjinnän esiintuominen ja tasa-arvon puolustaminen on myös mahdollista juuri siksi, että kamppailut kutoutuvat osaksi laajempia, kansainvälisiä feministisiä liikkeitä, jotka tekevät toisilleen tilaa.

%d bloggaajaa tykkää tästä: