HYKY Maailmalla – kohtaamisia Pariisin pakolaisleirillä

Kirjoittaja on Helsingin YK-nuorten tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusvirkailija Elsa Korkman, joka opiskelee syksyn 2020 Pariisissa. Hän on toiminut vapaaehtoisena pakolaisleirillä Pariisissa Sciences Po Refugee Help -opiskelijajärjestössä, joka auttaa turvapaikanhakijoita mm. antamalla vaatteita ja juridista apua turvapaikkaprosessiin liittyen. Tämän blogin aiheena on pakolaisleiri ja sen evakuoiminen – poliisioperaatio, jota ihmisoikeuksien näkökulmasta voidaan kutsua ainoastaan epäonnistuneeksi.

Sisältövaroitus: Blogi käsittelee haastavia olosuhteita ja poliisiväkivaltaa.

Eräänä lokakuun iltana otin lähijunan kotoani Etelä-Pariisin opiskelijakampukselta Pariisin pohjoispuolelle, Saint-Denisiin. Lähellä Stade de Francen valtavaa stadionrakennusta, moottoritien sillan alla sijaitsi yksi Pariisin isoimmista pakolaisleireistä, jossa toimin vapaaehtoisena ranskalaisen opiskelijajärjestön kautta.

Ensimmäisten käyntien perusteella arvioin itse leirillä asuvan joitain satoja ihmisiä. Tosiasiassa leirillä asui kahdesta kolmeen tuhatta ihmistä, yhtä paljon kuin Suomeen tulee turvapaikanhakijoita vuodessa. Ihmiset asuivat teltoissa, peseytyivät letkulla, josta tuli puhdasta vettä (tai Pariisissa sijaitsevissa ilmaisissa suihkutiloissa), kävivät vessassa bajamajoissa ja lämmittelivät nuotioiden äärellä. Leirillä kävi säännöllisesti oman vapaaehtoisjärjestömme lisäksi muita organisaatioita, jotka toivat kahvia, teetä, vilttejä ja villapaitoja leirin asukkaille. Ainakin meidän järjestömme vapaaehtoiset joutuivat kuitenkin tuottamaan myös pettymyksiä – kun takkeja ei riitä kaikille, jotkut jäävät ilman. Pelkässä teepaidassa värisevälle turvapaikanhakijalle jouduttiin sanomaan, että palataan asiaan ensi viikolla.

Saint-Denisin leirillä asuvista suurin osa oli turvapaikanhakijoita. Jotkut olivat saapuneet Ranskaan vain pari päivää aiemmin, jotkut olivat asuneet leirillä jo kuukausia. Jotkut odottivat kolmatta kielteistä päätöstään, kun taas toiset eivät tienneet, missä vaiheessa prosessia he ovat. Joidenkin tilannetta oli vaikea selvittää kielimuurin takia, mutta onneksi monet myös tarjoutuivat tulkiksi minun ja toisen turvapaikanhakijan välille. Jännittäviäkin yhteyksiä saattoi löytyä – yhden illan tulkkinani toimi täydellistä ruotsia puhuva turvapaikanhakija, joka oli asunut aiemmin Ruotsissa. Käänsin ranskankielistä dokumenttia ruotsiksi hänelle, ja hän käänsi sitä eteenpäin kaverilleen dariksi.

Ranskassa kaikille turvapaikanhakijoille ei tarjota vastaanottopaikkaa, sillä turvapaikanhakijoita on enemmän kuin paikkoja vastaanottokeskuksissa. Ne turvapaikanhakijat, joille vastaanottopaikkaa ei tarjota, jäävät siis kadulle. Saint-Denisissä he voivat olla yhdessä, pelata jalkapalloa, tulkata toisilleen asiakirjoja ja saada tukea vapaaehtoisilta. Mutta ranskalaisia viranomaisia he eivät leirillä kohdanneet. Virallisesti leiriä ei ilmeisesti ollut olemassakaan.

Leirin evakuointi – väkivaltainen kierre, joka tuskin enää ylittää uutiskynnystä

Jo ensimmäisenä kertana, kun kävin Saint-Denisin leirillä, jotkut leirin asukkaista pyysivät minua välittämään viestiä eteenpäin ”asiasta vastaavalle”. He toivoivat, että leiri suljettaisiin ja ihmiset evakuoitaisiin pois syksyn kylmästä ja koronan leviämiselle otollisista oloista. Lähes kaikki leirillä käyttivät kasvomaskeja, mutta leirin olosuhteissa niistä tuskin oli erityisesti hyötyä. Tunnelma leirillä alkoi muutekin kiristyä, kun Ranskassa julistettiin toinen lockdown ja ulos sai mennä vain lupalapun kanssa. Poliiseja käveli kaduilla enemmän ja enemmän. Hermostunut tunnelma johti yhä useammin tappeluihin.

Seuraavalla viikolla, kun olimme menossa leirille, meille kerrottiin, että viranomaiset olivat suunnittelemassa leirin evakuointia. Ilmeisesti vastaanottojärjestelmälle myönnetään talvea kohti enemmän resursseja, jotta kadulla asuville voitaisiin tarjota hätämajoitusta urheiluhalleissa ja muissa vastaavissa tiloissa. Ranskalaiset vapaaehtoiset eivät kuitenkaan vaikuttaneet erityisen innostuneilta, ja kutsuivat näitä talven kynnyksen evakuointeja farssiksi. Moni turvapaikanhakija päätyy kadulle jo seuraavina päivinä, ja viimeistään muutaman viikon sisällä suuri osa asuu taas kadulla, ja uusi leiri muodostuu johonkin Pariisin lähiöistä.

Evakuointi oli kuitenkin monelle leirin asukkaalle hyvä uutinen, ja he kyselivätkin meiltä vapaaehtoisilta lisätietoa, sillä leirillä kiersi ainoastaan huhuja. Poliisi ei kuitenkaan ollut ilmoittanut meillekään evakuoinnin aikaa. Lopulta evakuointi ilmoitettiin toteutettavaksi tiistaina 17.11 kolmesta lähtien aamuyöllä. Monet järjestöt menivät seuraamaan evakuointia ja auttamaan keräämään telttoja ja muita tavaroita varastoon, joita turvapaikanhakijat eivät ottaisi mukaansa. Meidänkin järjestöstä moni oli paikalla, mutta itse en olisi päässyt leirille keskellä yötä ilman taksia. Seurasin tilannetta sosiaalisen median kautta.

Poliisi saapui ja piiritti leirin, jonne ajoi kymmenittäin busseja. Turvapaikanhakijat olivat valmistautuneet, pakanneet tavaransa ja valmiina lähtemään. Evakuoinnin järjestelyissä kesti kuitenkin tuntikausia, mikä herätti levottomuutta. Tuhansia ihmisiä oli pakkautunut bussien viereen odottaen pääsyä sisään. Poliisi halusi ensiksi evakuoida naiset ja lapset, mutta kommunikaatio ja asian käytännön järjestäminen oli vaikeaa – toisaalta monen toimijan mukaan poliisin yritykset kommunikoida olivat muutenkin vähäisiä. Lopulta levottomaksi muuttuvassa tilanteessa poliisi päätti käyttää kyynelkaasua. Sitä osui niin aikuisiin kuin lapsiinkin, sekä turvapaikanhakijoihin että vapaaehtoisiin.

Suomessa kyynelkaasun käytöstä keskusteltiin syksyllä vakavasti sen jälkeen, kun poliisi oli sitä käyttänyt rauhanomaiseen mielenosoitukseen. Tämä keskustelu ja sen jälkeiset toimenpiteet ovat jotain, mitä olen oppinut arvostamaan Ranskassa. Täällä poliisi käyttää kyynelkaasua, kun se haluaa, eikä kukaan enää oikein kysele toiminnan perusteita (itsekin olen kävellyt kyynelkaasupilven läpi metroasemalla, kun alueella on ollut mielenosoitus meneillään). Le Monde, Ranskan suurin lehti, kirjoitti evakuoinnista uutisoidessaan sivuhuomautuksena näin: ”leirillä läsnä olevien järjestöjen mukaan turvallisuusjoukot suihkuttivat kyynelkaasua maahanmuuttajia kohti, mukaan lukien kohti lapsia, jotka odottivat linja-autoon nousua.” Asiaa ei sen enempää kommentoitu.

Poliisin ei antanut paikalla olevien järjestöjen kerätä leirille jääneitä telttoja, jotta niitä voisi jakaa myöhemmin niitä tarvitseville, vaan takavarikoi ja joidenkin tietojen mukaan sytytti telttoja ja muita tavaroita tuleen. Bussit täyttyivät, ja lopulta noin 800 ihmistä ei saatu evakuoitua, sillä evakuointikohteita ei ollut riittävästi. Nämä 800 jäivät kadulle, mutta toisin kuin ennen evakuointia, nyt heillä ei enää ollut telttoja missä asua, eivätkä he saaneet jäädä Saint-Denisin autiolle leirille, josta poliisi ajoi heidät tiehensä.

Tarina ei loppunut tähän. Viikkoa myöhemmin järjestöt ja turvapaikanhakijat alkoivat organisoida leiriä Pariisin keskustaan. Valinta siirtyä kantakaupunkiin näkyviin oli muistutus ihmisille siitä, että moni turvapaikanhakija joutuu edelleen asumaan kadulla. Poliisi tyhjensi leirin tunnissa – taas käyttämällä kyynelkaasua ja raahaamalla pois telttoja, joiden sisällä oli vielä ihmisiä.

Turvapaikanhakijoiden kohtaamiset jatkuvat kaduilla

Viikot evakuoinnin jälkeen kävelimme kaduilla Pohjois-Pariisissa ja tarjosimme apua kohtaamillemme turvapaikanhakijoille. Minulla oli jaettavana paperi, jota voi näyttää poliisille lockdownin aikana. Periaatteessa joka kerta kun on ulkona, pitää näyttää lupalappua, jossa ilmoittaa ulkoilunsa syyn. Jakamani paperi selitti ranskaksi, että henkilö on turvapaikanhakija ja tämä on hänelle käytännön syistä ja kielimuurin takia mahdotonta. Paperin avulla turvapaikanhakijat voivat välttää sakot, joita poliisi jakelee ilman syytä ulkona oleville. Yritin selittää tätä yhdelle nuorelle miehelle, joka ei kuitenkaan suostunut ottamaan paperia vastaan. Hän halusi päästä sisälle tai telttaan, hän halusi paikan, jossa nukkua. Häntä ei (ymmärrettävästi) kiinnostanut tässä vaiheessa muut asiat.

Kadulla tapasin myös ihmisiä, jotka olivat haavoittuneet poliisioperaatioissa edellisinä viikkoina. Näinä hetkinä ranskalaisen poliisin toiminta evakuoinnin aikana tuntui järjettömimmältä. Väkivallalle ja vihamielisyydelle ei ollut ollut mitään syytä – turvapaikanhakijat olivat toivoneet evakuointia sisätiloihin, olivat pakanneet tavaransa valmiiksi ja olivat valmiita yhteistyöhön.

Viime viikkoina olemme huomanneet, että ihmisiä on kadulla yhä vähemmän ja vähemmän, ja moni kontakteistamme on päässyt hätämajoitukseen. Vaikka tämä on kylmenevissä olosuhteissa ja lockdownissa ehdottomasti hyvä uutinen, tarina tuskin päättyy tähän. Ennen pitkää talven hätämajoitusta varten korvamerkitty ylimääräinen rahoitus loppuu, ja entistä useampi asuu taas kadulla. Pian jonnekin Pariisin lähiöistä muodostuu uusi epävirallinen pakolaisleiri. Jossain vaiheessa sekin suljetaan poliisin toimesta. Vapaaehtoiset ja Ranskassa jo pidempään oleskelleet turvapaikanhakijat kutsuvat tätä loputtomaksi sykliksi, jossa ihmisten välistä solidaarisuutta suurempaan rooliin päätyy viranomaisten välinpitämättömyys. Tästä on ihmisoikeuksia kunnioittava, omasta edistyksellisyydestään ylpeä oikeusvaltio kaukana.

<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: