Suomi ja suomalaiset YK:ssa 2/5

Osana Suomi 100-ohjelmaa Helsingin YK nuoret julkaisevat itsenäisyyspäiväviikolla päivittäin tietoiskun Suomen ja suomalaisten merkittävästä työstä YK:ssa, sekä YK:n arvojen edistäjänä. Tämän päivän aiheena on ‘Suomi sillanrakentajana YK:ssa.’ // As part of the Finland 100 years Programme, UN Youth of Helsinki is publishing daily a short fact sheet about the remarkable work of Finland and Finns in the United Nations. Today’s text is about Finland building bridges in UN and you will find it below.

Suomi sillanrakentajana YK:ssa 

Suomi liittyi YK:hon vuonna 1955, ja sen YK-linjan vahvisti ensimmäisen kerran presidentti Kekkonen vuonna 1961 toteamalla, että Suomen rooli YK:ssa on tuomarin sijasta lääkärin. 1960-luvulla ja koko kylmän sodan ajan Suomen ulkopolitiikan peruspilareita olivat puolueettomuuspolitiikan harjoittaminen ja rauhanomaisten suhteiden ylläpitäminen. Näin ollen siis myös YK:ssa Suomen tehtäväksi otettiin tuomitsemisen sijasta rauhanomaisen yhteistyön rakentaminen kaikkien valtioiden kanssa. Paasikiven-Kekkosen linjan mukaisesti Suomi pyrki pysymään puolueettomana suurvaltojen välisissä kiistoissa ja kehittämään suhteita länteen suututtamatta kuitenkaan samalla myöskään Neuvostoliittoa. Tämä näkyi myös Suomen YK-toiminnassa keskittymisenä kysymyksiin, jotka eivät edellyttäneet tästä puolueettomuuden linjasta poikkeamista.

Puolueettomuuspolitiikkansa kautta Suomi pystyi nousemaan YK:ssa merkittävään sillanrakentajan rooliin, jossa se ylläpiti hyväntahtoisia suhteita sekä länteen että itään ja kolmannen maailman maihin. YK-toiminnassa korostettiin sellaisia alueita, jotka vahvistivat Suomen ulkopolitiikalle annettuja tavoitteita ja puolueettomuuden ihannetta: ihmisoikeudet ja kehitykseen liittyvät kysymykset olivat Suomelle tärkeitä, ja niiden lisäksi Suomi aktivoitui rauhanturvatoiminnassa, jossa se pystyi korostamaan rooliaan rakentavana sovittelijana rauhan ja turvallisuuden saralla.

60-luvulla siirtomaajärjestelmä purkautui, ja kehityskysymykset nousivat entistä enemmän esille YK:ssa. Myös tästä muodostui merkittävä tekijä Suomen YK-toiminnassa, sillä se pystyi nyt keskittymään kolmannen maailman ja kehitysmaiden asioihin ottaen voimakkaammin kantaa ilman pelkoa Neuvostoliiton reaktioista. 1970-luvulla Suomi syvensi entisestään suhteita globaalin etelän maihin, mikä oli helppoa muun muassa siitä syystä, että näitä maita ja Suomea yhdisti puolueettomuuden ja liittoutumattomuuden tavoittelu. Koska Suomella ei myöskään ole menneisyyttä siirtomaavaltana, oli suhteiden luominen kolmannen maailman valtioihin helpompaa, ja hyvistä suhteista globaaliin etelään tulikin merkittävä tekijä Suomen roolissa YK:ssa.

1990-luvun alussa kylmä sota päättyi, ja koko kansainvälinen toimintaympäristö muuttui niin, että siinä toimiminen alkoi edellyttää toisenlaisia toimintatapoja sekä Suomelta että YK:lta. Kansainvälinen järjestelmä alkoi tukea entistä enemmän valtioiden välistä yhteistyötä, joten myös Suomi alkoi puolueettomuuden sijaan korostaa kansainvälisen yhteistyön merkitystä. Suomen rooli sillanrakentajana kuitenkin säilyi, ja hyvien itäsuhteiden ylläpitäminen pysyi tärkeänä huolimatta sitoutumisesta enemmän läntisiin organisaatioihin. Suomen YK-politiikassa ajatusta sillanrakentajuudesta on pidetty yllä näihin päiviin saakka, ja esimerkiksi nykyisessä, vuonna 2013 julkaistussa Suomen ulkoasiainhallinnon YK-strategiassa yhteistyö ja kumppanuus kaikenlaisten maiden kanssa nähdään edellytyksenä maailmanlaajuiselle ja turvallisuudelle sekä ihmisoikeuksille ja kehitykselle. Suomi pitää tärkeänä sitä, että voimakkaiden jakolinjojen syntymistä YK:ssa voidaan ehkäistä, ja jo olemassa olevia jakolinjoja kaventaa, ja tässä myös Suomen yhteistyötä korostava politiikka on avainasemassa: Suomi pyrkii solmimaan kumppanuuksia myös muiden kuin perinteisten maaryhmiensä Pohjoismaiden ja Euroopan unionin kanssa, ja siten rauhanomainen yhteistyö kaikenlaisten maiden kanssa on edelleen suomalaisen YK-toiminnan ydintä.

Finland building bridges in UN

Finland became a member of the United Nations in 1955, and its UN policies were confirmed for the first time in 1961 when the president Kekkonen stated that Finland aimed to act in the UN as a doctor, not as a judge. During the 1960s and throughout the Cold War, the pillars of Finland’s foreign policy were the neutrality policy and maintenance of peaceful relations among the countries of the world. According to the Paasikivi-Kekkonen doctrine, Finland sought to remain neutral in the disputes between the great powers, and its goal was to develop relations with the West while maintaining a good relationship also with the Soviet Union. This was also reflected in Finland’s UN activities that were focused on issues that did not require breaking these principles.

Through its policy of impartiality, Finland could maintain good relations both to the west and to the east and even to the third world countries. Finnish UN strategy highlighted areas that strengthened the neutrality of Finland’s foreign policy: human rights and development issues were important for Finland, and Finland was also active in peacekeeping operations, because in those it was able to emphasize its role as a constructive mediator in peace and security.

In the 1960s, the colonial system dissolved, and development issues were raised in the United Nations. This was also an important factor in Finland’s UN activities, as it was now able to focus on the issues of the third world countries and the developing world without fear of the Soviet reaction. In the 1970s, Finland further deepened its relations with the countries of the global south. Finland does not have a past as a colonial power, so establishing relations with the third world states was easy, and good relations with the global south became a major factor in Finland’s role in the United Nations.

In the early 1990s, the cold war ended, and the entire international environment changed. The international system became more based on the interstate cooperation, so Finland too started to emphasize international cooperation instead of neutrality. However, the importance of good relations with the East also remained despite the commitment to more western organizations. In the Finnish UN strategy the idea of cooperation is seen as a prerequisite for a global peace and security, as well as for the human rights and development. As Finland is striving to establish partnerships with non-traditional partners, cooperation still remains in the core of the Finnish UN strategy.

Untitled design (13)
Kuva:. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen tapaa YK:n pääsihteerin U Thantin YK:n päämajassa New Yorkissa. Pääsihteeri ojentaa presidentille erityisen YK-juhlamitalin. Vasemmalla Suomen YK-lähettiläs Max Jakobson. 21.7.1970. UN Photo/Yutaka Nagata
Pohto:  President Urho Kekkonen meets with UN Secretary General U Thantin at the United Nations headquarters in New York. The Secretary-General gives the president a special UN celebration. On the left, Finland’s UN envoy Max Jakobson. 21.7.1970. UN Photo / Yutaka Nagata

 

Lähteet/References;

http://www.yk.fi/suomijayk

http://www.yk.fi/node/458

http://www.yk.fi/node/457

http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=280309

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s